Entisessä työpaikassani oli tapana antaa poislähtijöille läksiäislahjaksi villaviltti. Lahja oli tietysti symbolinen - että kun nyt lopetat työnteon meillä, niin voit levätä ja kerätä voimia. Tai olkoon tiesi levollinen. Jokainen voi ymmärtää lahjan arvon eri tavalla.
En tiedä jatkuuko tapa edelleen. Toivon niin. Minulla on ollut viltistä paljon iloa: nukun sen alla päiväunia, lepään pois väsymystä ja stressiä, lämmittelen kun on vilu. Se on kaunis - lahjan valitsija selvästi tiesi jotain minusta. Nyt se on aina sänkyni päädyssä taiteltuna, jotta voin sen avata milloin tahansa ja sujahtaa lämpöön hautomaan kipeitä lihaksia.
En tiedä tietääkö työnantaja, miten hieno asia tuo viltti on. Ehkä ei. Ei ehkä arvaa, mikä valtava määrä ajatusta sisältyy tuohon viattomaan kangaskappaleeseen. Pidän sinusta huolta. Lämmitän. Välitän kun olet pulassa. Suojelen sinua maailman pahalta. Tätä kaikkea olen tarvinnut sen jälkeen kun työni päättyi. Olen ollut pulassa, palellut, kaivannut että joku pitäisi huolta ja suojelisi.
Joudumme pois paikoista, jotka ova meille rakkaita. Elämä menee eteenpäin, ja joskus pakolla meidän on luovuttava jostakin, jonka ajattelimme olevan loppuelämän paikka. On kipeää etsiä uutta; omaa koloa jossa vaikuttaa, jossa kokea elämänsä merkitykselliseksi, jossa olla osa jotain suurempaa; yhteisöä joka välittää. Voi kuinka olen etsinyt. Voi kuinka tuo viltti on ollut tarpeeseen. Ajattelen, että vaikka en enää ole osa tuota yhteisöä, niin se edelleen lämmittää minua, suojaa minua. Minussa on pala siitä, ja ehkä siinäkin pala minua.
Takaisin ei voi katsoa. Tai voi, mutta tulee huomaamaan, että on liikuttava virran mukana. Työpaikat muuttuvat, elämäntarinat polveilevat, jokin kuljettaa meitä suuntiin joita emme ehkä arvanneet, mutta jotka antavat meille taas enemmän. Avaavat uusia ovia, panevat yrittämään jotain sellaista, mistä olemme haaveilleet, mutta emme koskaan uskaltaneet yrittää.
Olen ollut vihainen ja katkera siitä kivusta, johon työpaikan menetys minut syöksi. Olen itkenyt ja surrut, tuntenut kaikki tunteet, joita voi kokea menetyksen hetkellä ja sen jälkeen. Ehkä nämä tunteet ovat hyödyksi. Ehkä osaan nyt katsoa muita ihmisiä eri tavoin, nähdä mikä kipu on menetyksessä. Mikä suru siinä, kun yhtäkkiä ei ole sitä tuttua, turvallista, mukana kulkenutta.
Ei suru tapa. Eivät tunteet hajota. Meitä hajottaa se, että pidämme niin kovasti kiinni vanhasta. Että emme suostu näkemään tarvetta mennä eteenpäin, vaan takerrumme johonkin, joka ei enäää ole meidän. Se on inhimillistä. Pelottaa. Tuntuu epämukavalta, ei ollenkaan pehmeyttä ja pilvenhattaran päällä oloa.
Ja silti on katsottava, että ehtii junaan. Että pysyy matkassa: luo nahkansa, näkee pilvenhattarat edessä. Sillä ikuista on kiertokulku, vain valo jossain kaukana, kertomassa: suuntasi on oikea.
Kuinka paljon merkitsevät ne viitat, joita ihmisiksi kutsutaan; ne läheiset ja kauemmat, jotka seisovat risteyksessä. Eivät sano mihin kulkea, mutta osoittavat, että kun kuljet valisemaasi tietä, niin ennemmin tai myöhemmin huomaat olevasi siinä, mihin kuulut. Matkalla.
