Tuuliajolla?

Joulukuu jo. Päivät kuluvat vinhaan. Tieto työpaikan jatkosta piti tulla joulukuun toisella viikolla. Ei tulekaan. Menee yli puolenkuun. Rasittavaa.

Toinen jalka toivoo, että työ jatkuisi. Toinen on jo suunnittelemassa uutta. Pakkohan se on. Vaikkei haluaisi, mieleen virtaa ajatuksia, ehdotuksia, kysymyksiä. Mitäs jos? Ei voi jäädä odottamaan. Aiemmin jäi joskus niin kiinni johonkin, että oli vaikea päästää irti, vaikka loppu tuli kovaa vasten kasvoja. Nyt on toisin. Mieli ennakoi tulevaa, valmistautuu, tuottaa ideoita. On kuin kalkkiviivoilla, valmiina lähtöön pamahduksesta, mutta piikkarit kiinni vielä lähtötelineissä. Kun ei tiedä, ei voi tehdä ratkaisua.

Kun haluaa katsoa miten käy, jää ehkä liiaksi odottamaan. Voisihan sitä päättää jo nyt toisin. Mutta on jotenkin myös kutkuttavaa olla tällaisessa välitilassa, odotuksessa, epävarmuudessa. Ehkä siedätänkin itseäni. En ole tässä kovin hyvä: stressaan siitä että en tiedä varmasti. Mutta asetan itseni tähän, veitsenterälle, väräjävään tietämättömyyteen. Kiusaan itseäni, kokeilen kuinka paljon kestän. Se on hyvä. Tarvitsen tätä. Olen surkea muutosten sietäjä. Siksi tanssin narulla, odotanko ehkä putoamista? Vai haluanko nähdä, että tällä kertaa selviän voittajana?

Moni asia on toisin kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun jäin työttömäksi. Olen saanut itsevarmuutta, tämä lyhytkin työpätkä on kasvattanut. En pelkää ponnistaa, kun sen aika tulee.

Kun luottaa siihen että elämä kantaa, voi haaveilla, miettiä vaihtoehtoja. Voi odottaa miten yksi asia päättyy, tietäen, että seuraava alkaa pikkuhiljaa, varkain, se on jossain jo menossa, vaikka et näe sitä. Jotakin tulee. Jokin uusi puikahtaa sisään, ehkä jokin sellainen josta et vielä haaveillut.

Muutos on mahdollisuus. Viimeksi tässä tilanteessa en ajatellut sitä niin. Teki mieli sanoa kaikille, että tulkaa itse tähän, kokemaan miten hauskaa tämä on. Perkele.

Kasvaminen on kipeää, mutta ehdottomasti vaivan arvoista. Jos olisin kaksi vuotta, tai vielä vuosi sitten tiennyt missä olen nyt, niin olisin silittänyt itseäni, lohduttanut pimeässä, sanonut hellän sanan. Tulee parempia aikoja. Elämä muuttuu, kipu muuttaa muotoaan, liudentuu, katoaa; ei ehkä kokonaan, mutta se saa sävyjä, se kesyyntyy, se ei ole vahva enää. Toisinaan se muistuttaa itsestään, hakeutuu mielen reunamaan, koettaa painaa päälle. Nyt sille voi sanoa: en huoli sinua. En suostu. On pehmeää, turvallista, sen tuntuista kuin kelluisi virrassa. On lanka nimeltä elämä, jota kulkee, pää pystyssä ja takki auki.

Stressin hoitoa

Olisiko joku niin fiksu että tietäisi mitä pitää tehdä kun iskee tuo stressi?

Kävellä ulkona, mennä sieneen, kuljettaa koiraa päämäärättömästi tuntitolkulla? Kiukutella, kuunnella musiikkia, katsoa töllöä, leipoa piirakoita, mennä saunan taakse, itkeä raivona, saunoa syödä juoda uida nukkua?

Yhtä monta neuvoa kuin ihmistä. Ajattelin että osaisin sanoa - antaa neuvoja, opastaa, olla avuksi. Haluaisin että kaikilla olisi hyvä olla, mutta kun autan toisia, kannan heidän taakkojaan, väsyn itse.

Ihminen joka haluaa auttaa on aina vaarassa unohtaa oman itsensä. On niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan tilan ja ajan omaan käyttöönsä. Onko vaarallista antautua ajatukselle, että voisimme juurikaan auttaa oikeasti ketään? Vai onko se vain sattumanvaraista? Että potilaat tai asiakkaat paranevat, kuntoutuvat tai voivat paremmin meistä huolimatta?

Kun haluaa tehdä paljon ja hyvin, ja saa siitä vielä hyvää palautetta, niin helposti haluaa lisää ja lisää. Eli onko niin, että myös positiivinen palaute voi olla pahasta? Tiettyyn rajaan asti on hyvä saada kannustusta, tukea ja kehuja. Mutta ihmisen tulisi myös tietää rajansa. Ja tämä onkin vaikeaa. Pitäisi tehdä hyvin, että saisi jatkossakin työtä, mutta ei saisi haalia itselleen liikaa ettei väsyisi.

Onko tässä tämä nykyihmisen dilemma: kun kokoajan on epävarmaa onko työtä tulevaisuudessa, on pakko painaa, oman itsensäkin kustannuksella? Milloin lepäämme, keräämme voimia, palaudumme? Kuka meille kertoo mikä riittää, ja milloin menemme yli sen rajan että kuukahdamme, sairastumme?

Ihmisen pitäisi itse tietää niin paljon. Pitää ottaa vastuuta kodista, parisuhteesta, työstä, koirasta, lapsista, naapureista, kukkapenkin kastelusta, vanhemmista, sairaista sukulaisista. Milloin ihminen riittää?

Tällaisia pohdin täällä saaressa, syysauringon kurkkiessa puiden lomasta. Mies tuli juuri sienimetsästä, jonne minä en lähtenyt koska halusin levätä. Se tarkoitti sitä, että nousin hetken päästä tähän koneen ääreen.

Joka päivä pitäisi pysähtyä hetkeksi. Miettiä teenkö sitä mitä haluan. Minä valitsin kotiinjäämisen, vaikka mieli olisi tehnyt myös metsään. Joka hetki on valittava. Itseään vastaan ei saisi tehdä. Tämähän on miltei mahdotonta. Mutta jos edes kerran päivässä, tai edes viikossa, otan itselleni aikaa kysyä: mitä minä haluan tehdä? Se voisi helpottaa stressiä. Niin kuin nyt, tänä kauniina syksyisenä päivänä, joka ei palaa, mutta jonka muistan, koska osasin istua tähän, kirjoittaa nämä postaukset. Minulle tärkeitä.

Ajattelen usein että haluan auttaa. En ehkä kuitenkaan ole parhaimmillani kontaktissa ihmisiin, koska väsyn. Kirjoittaminen antaa mahdollisuuden puhua asioista jotka mietityttävät ja stressaavat. Ehkä tämä on se väylä jolla autan parhaiten. Että sinäkin saat ajattelemisen aihetta, lohtua; pystyt samaistumaan juttuihin joista kirjoitan. Ehkä tämä on minun tapani osallistua. Oletko samaa mieltä?

Muutosstressi

Raskas työviikko takana. Neljäs viikko uudessa duunissa. Niin paljon uutta, opeteltavaa. En osaa vielä jakaa energiaani niin, ettei se jossain kohtaa lopahtaisi.

Viikonloppu saaressa. Odotettu; lepoa, mukavaa oloa, ruokaa, rentoutumista. Olen vihainen. Olen pettynyt. Olen kireä, enkä oikein tiedä miksi. Ärähtelen, itken, olen vaisu.

Tätäkö tämä on?

Uusi työ voi olla kiva. Se voi olla antoisa, mutta myös raskas. Mietin pitäisikö etsiä toinen työ. Paraneeko se vaihtamalla? Onko liikaa kuormitusta ihmissuhdealalla, jossa tuntuu että töitä on liikaa, aikaa liian vähän, et koskaan ehdi tehdä sitä mitä haluat, oikein?

Tiedän etten ole ainoa. Ystävistäni tällä hetkellä moni pohtii, onko työelämän rattaissa järkeä tuhlata elämäänsä. Ihmisiä kiusataan, heidän terveyttään ei pidetä arvossa, heidän voimiaan koetellaan jatkuvasti. Minusta se ei ole oikein. Minusta työn pitäisi joustaa, olla ihmisen näköistä ja kokoista. Elämäntilanteet vaihtuvat, yksityiselämässä on murheita. Työ vie kaikki mehut emmekä ehdi nauttia elämästä.

Voiko olla vain siitä kiinni että ottaa liian vakavasti? Kuinka voisimme tehdä työtä vasemmalla kädellä, me jotka haluamme tehdä hyvin, nähdä tuloksia, tehdä loppuun ja kokea siitä mielihyvää? Eikö työelämä nykyisellään pysty tarjoamaan tätä? Ja jos ei, mikä mättää?

Yhä useampi siirtyy yrittäjäksi, tiedän, paineita sielläkin. Mutta olisiko niin, että siellä olet kuitenkin itse vastuussa siitä mitä teet, voit määrittää aikataulusi (tiedän, tämäkään ei aina pidä paikkaansa, sillä työtä pitää tehdä silloin kun sitä on), päätät itse asioistasi (vaikka asiakas nekin pitkälti päättää)? Kun tuo kaikki kuulostaa niin epämääräiseltä, kuten sulkumerkeistä näet, eli että mikään ei kuitenkaan ole ihan niin eikä yksiselitteistä; mikä siinä on että hakeudumme omien unelmiemme perään? Luovumme tietystä turvallisuudesta, mutta saamme toteuttaa intohimoamme ja tehdä työtä sen eteen mihin uskomme?

Taisin juuri vastata kysymykseeni. Nykyisin ei riitä se, että joku muu määrittelee, minkä eteen teemme töitä. Meillä on arvoja ja mieltymyksiä, asioita jotka näemme oikeiksi, emmekä halua lipsua näistä periaatteista työssäkään. Onko se väärin? Tai oikein?

Jokin perustava muutos on meneillään. Moni ei jaksa enää raataa, kun nekin asiat minkä takia palkkatyötä on tehty, alkavat olla huterissa kantimissa: turvallisuus, säännölliset tulot, pitkät lomat. Kaikkia näitä hallitus on muuttamassa. Ei siis ihme että yrittäjyys ja erilaiset uudet työn tekemisen muodot houkuttelevat.

Maailma muuttuu. Ihmiset sen mukana. Joskus tuntuu että ihminen muuttuu nopeammin, kuin ainakaan yhteiskunnan kankeat rakenteet. Olemme silti uuden kynnyksellä. Vanhat tavat ja tottumukset ovat tiukassa, ahdistaa, rakenteet paukkuvat, osa jää jalkoihin.

Muutos. Kipeä tapahtumasarja, jossa täytyy luopua aikaisemmasta ja suunnata kohti tuntematonta, epävarmaa tulevaa. Päätä kiristää, on epämukava olla, ihmiset oireilevat. Tunteet jotka nousevat pintaan ovat ikäviä. Mutta kun niistä ottaa kiinni; kun ne näkee ja käsittelee, KUN NIISTÄ PUHUU, ne tulevat ja menevät. Ajan kanssa sopeudumme, näemme välttämättömän, tyynnymme.

Ei ole muutosta ilman luopumista, sen käsittelyä, ja sopeutumista uuteen.

Ida

Kävin taas elokuvissa. Yksin, keskellä päivää. Olen aloittanut uudessa työssä kolme viikkoa sitten, ja nyt sattui olemaan putkeen viiden päivän vapaa. Tekee hyvää.

Elokuva kertoo nuoresta naisesta, joka on viettänyt lapsuutensa luostarissa ja on juuri antamassa nunnalupaustaan. Väliin tulee kuitenkin tieto vanhempien kohtalosta sodan aikana. Elokuva sijoittuu 60-luvun Puolaan. Se on mustavalkoinen; täynnä kauniita kuvia, musiikkia, tunteita ja tunnelmia. Sain paljon ajattelemisen aihetta. Oman elämän mutkat oikenivat, tuli levollinen olo. Vaikka teatterissa kyynelkanavat aukesivat pariin kertaan. Tai ehkä juuri siksi.

Luen myös juuri kirjaa Kaikki se valo jota emme näe, englanniksi. Olen vielä aika alussa, joten vielä en osaa sanoa kauheasti. Ostin myös Laura Lindstedin Oneironin. Olihan se kallis, mutta hei, kirjalijankin pitää elää.

Taide on ihmeellinen asia.Se ei ainoastaan anna ajattelemisen aihetta, vaan vaikuttaa ihmiseen ainutlaatuisen kokonaisvaltaisesti. Ja mikä parasta, kukaan ei voi sanoa mitä siitä pitää ajatella. Saa omaan elämäänsä juuri sitä mitä milloinkin on vailla.

Yhteiskuntamme on niin työpainotteinen. Olemme vihaisia, väsyneitä ja tympääntyneitä. Kuinka tärkeää juuri silloin olisi kokea taidetta. Usein se juuri silloin jää. Kun on parempi aika, niin jaksaa lähteä. Mutta miten tärkeää on saattaa taide juuri niiden ulottuville, jotka eivät jaksa, ehdi tai pysty. Kannatan lämpimästi taidemuotojen viemistä vanhainkotiin, vankiloihin, mielisairaalaan. Miksei myös työttömille voisi järjestää tilaisuuksia nähdä ja kokea taidetta? Kun katsotaan elokuvaa, porukalla, sen vaikutukset ovat mittaamattomat. Voi kokea yksin, yhdessä; pukea tunteensa sanoiksi, keskustella.

Joskus on mukava kokea taidetta myös yksin. On tilaa ajatella mitä ikinä. Ei tarvitse keskustella ja jakaa, vaan voi pitää kokemuksen ihan itsellään. Vaikka enhän nytkään tehnyt niin: minun teki mieli jakaa kokemukseni teidän kanssa.

Siitähän ihmiselämässä on kysymys: jakamisesta. Tunteiden, ajatusten ja tavaroiden. Se minkä jakaa muuttuu kaksinkertaiseksi. Jakaessaan saa hyvän mielen niin itselleen kuin muille. Ehkä keventää jonkun taakkaa. tai antaa ajattelemisen aihetta.

Minusta se, että tuo muille hyvää mieltä ei ole keneltäkään pois. Ihmiset ovat niin monessa tilanteessa: kuka sairas, työtön, lapsikatraan kanssa selviämässä, uupumassa työstä. Emme aina näe sitä mikä on totta. Ihmisten sisällä velloo valtava meri: huolestuneisuutta, ikävää, kipua, kaipausta, kolotusta. En minä ole ainoa. Kaikilla on huolia, kaikki kokevat riittämättömyyttä, eivät osaa. On harhaa kuvitella että olisin ainoa. Siksi on tärkeää ojentaa käsi, kukin omalla tavallaan. Minä teen sen näin, kirjoittamalla.

Luonnonvalkoinen villaviltti

Entisessä työpaikassani oli tapana antaa poislähtijöille läksiäislahjaksi villaviltti. Lahja oli tietysti symbolinen - että kun nyt lopetat työnteon meillä, niin voit levätä ja kerätä voimia. Tai olkoon tiesi levollinen. Jokainen voi ymmärtää lahjan arvon eri tavalla.

En tiedä jatkuuko tapa edelleen. Toivon niin. Minulla on ollut viltistä paljon iloa: nukun sen alla päiväunia, lepään pois väsymystä ja stressiä, lämmittelen kun on vilu. Se on kaunis - lahjan valitsija selvästi tiesi jotain minusta. Nyt se on aina sänkyni päädyssä taiteltuna, jotta voin sen avata milloin tahansa ja sujahtaa lämpöön hautomaan kipeitä lihaksia.

En tiedä tietääkö työnantaja, miten hieno asia tuo viltti on. Ehkä ei. Ei ehkä arvaa, mikä valtava määrä ajatusta sisältyy tuohon viattomaan kangaskappaleeseen. Pidän sinusta huolta. Lämmitän. Välitän kun olet pulassa. Suojelen sinua maailman pahalta. Tätä kaikkea olen tarvinnut sen jälkeen kun työni päättyi. Olen ollut pulassa, palellut, kaivannut että joku pitäisi huolta ja suojelisi.

Joudumme pois paikoista, jotka ova meille rakkaita. Elämä menee eteenpäin, ja joskus pakolla meidän on luovuttava jostakin, jonka ajattelimme olevan loppuelämän paikka. On kipeää etsiä uutta; omaa koloa jossa vaikuttaa, jossa kokea elämänsä merkitykselliseksi, jossa olla osa jotain suurempaa; yhteisöä joka välittää. Voi kuinka olen etsinyt. Voi kuinka tuo viltti on ollut tarpeeseen. Ajattelen, että vaikka en enää ole osa tuota yhteisöä, niin se edelleen lämmittää minua, suojaa minua. Minussa on pala siitä, ja ehkä siinäkin pala minua.

Takaisin ei voi katsoa. Tai voi, mutta tulee huomaamaan, että on liikuttava virran mukana. Työpaikat muuttuvat, elämäntarinat polveilevat, jokin kuljettaa meitä suuntiin joita emme ehkä arvanneet, mutta jotka antavat meille taas enemmän. Avaavat uusia ovia, panevat yrittämään jotain sellaista, mistä olemme haaveilleet, mutta emme koskaan uskaltaneet yrittää.

Olen ollut vihainen ja katkera siitä kivusta, johon työpaikan menetys minut syöksi. Olen itkenyt ja surrut, tuntenut kaikki tunteet, joita voi kokea menetyksen hetkellä ja sen jälkeen. Ehkä nämä tunteet ovat hyödyksi. Ehkä osaan nyt katsoa muita ihmisiä eri tavoin, nähdä mikä kipu on menetyksessä. Mikä suru siinä, kun yhtäkkiä ei ole sitä tuttua, turvallista, mukana kulkenutta.

Ei suru tapa. Eivät tunteet hajota. Meitä hajottaa se, että pidämme niin kovasti kiinni vanhasta. Että emme suostu näkemään tarvetta mennä eteenpäin, vaan takerrumme johonkin, joka ei enäää ole meidän. Se on inhimillistä. Pelottaa. Tuntuu epämukavalta, ei ollenkaan pehmeyttä ja pilvenhattaran päällä oloa.

Ja silti on katsottava, että ehtii junaan. Että pysyy matkassa: luo nahkansa, näkee pilvenhattarat edessä. Sillä ikuista on kiertokulku, vain valo jossain kaukana, kertomassa: suuntasi on oikea.

Kuinka paljon merkitsevät ne viitat, joita ihmisiksi kutsutaan; ne läheiset ja kauemmat, jotka seisovat risteyksessä. Eivät sano mihin kulkea, mutta osoittavat, että kun kuljet valisemaasi tietä, niin ennemmin tai myöhemmin huomaat olevasi siinä, mihin kuulut. Matkalla.

Luovuus herää lepäämällä, mutta vain jos olet valmis

Ideat ja luova prosessi vaativat lepäilyä. Kun lukee, käy asioilla ja tapaa ihmisiä, niin mieli kerää jatkuvasti tarvikkeita luovaan työskentelyyn. Ihminen rekisteröi kuulemaansa ja näkemäänsä, kokemaansa. Varsinainen työnteko vaatii kuitenkin sitä, että panee välillä pitkäkseen. Voi tulla kova väsymys, mieli askartelee ja pörrää kierroksilla. Vasta kun rentoutuu, kun mieli lepää jatkuvasta tietotulvasta ja ympäristön tapahtumista, voi tulla tilaa uudelle, luomiselle.

Niin kuin nyt tämäkin teksti. Kävin kirjastossa, ostoksilla jotain pientä tarvitsemassa; puhuin jonkun myyjän kanssa ja etsin sopivanhintaista ja –laatuista tuotetta. Katselin vähän mattoja mökille, ihastelin koreja, päädyin kuitenkin siihen, etten niitä nyt osta. Tulin kotiin, rapsutin koiraa, tein maittavan salaatin, jossa avokadoa, kanaa, papuja, salaattia ja mansikoita. Olin hirveän onnellinen kun löysin Prismasta hollantilaisia mansikoita, jotka ovat kuin suomalaiset parhaimpaan kesäaikaan – makeita ja mehukkaita. Ravitsin siis itseäni oikeanlaisella ruualla. Otin vielä palan suklaata päälle. Menin sänkyyn, viestittelin ystävän kanssa, vedin viltin päälle ja annoin aivojen pikkuhiljaa pysähtyä. Tämä ei käy helposti. Mutta minulla on takana jo harjoitusta. Joogatunneilla tehdään harjoituksia opettajan paasatessa taustalla; vaivun syvälle tietoisuuteen, olen vain itseäni varten. Opin tuntemaan kiitollisuutta.

Tämä on siis auttanut komentamaan aivot lepotilaan. Osaan jo pysäyttää liikenteen, joka pauhaa korvieni välisellä kiitoradalla. Vähän aikaa olen vain siinä. En nuku, mutta lepään. Jonkin ajan kuluttua minussa herää ajatuksia tästä tekstistä. Nousen ylös, kaivan vähän lakritsaa kaapista, istun koneelle ja kirjoitan.

Se ajatus minkä haluan sanoa, ne asiat jotka haluavat tulla sanotuiksi, vaeltavat sormenpäistä näppäimistön kautta näytölle, päätyäkseen jossain vaiheessa uudelleen käsiteltäviksi ja lopulta valmiiksi tekstiksi blogiin. Kuulostaa helpolta, eikö vain? No, voin kertoa että kyllä se vaatii harjoittelua. Itselläni meni aika pitkään – olen nyt 48-vuotias – ennen kuin löysin itsestäni tämän ihmeellisen luovan kyvyn, tämän ihmetystä ja ihailua herättävän prosessin, joka toistaa itseään ja tuottaa tekstejä, joista elän.

Luovuus on minulle kaikki kaikessa. En voisi elää ilman. Ja nyt kun olen löytänyt tämän voimavaran, en suostu luopumaan siitä mistään hinnasta, vaan teen itsepäisesti tilaa, jotta saan toteuttaa sen kutsua. On varmasti muitakin tapoja elää ja olla. Ehkä helpompia, vaativat vähemmän ponnistelua. Tosin se, että jokin näyttää helpolta ja sujuvalta, kevyeltä, tarkoittaa usein satojen ja tuhansien tuntien harjoittelua: oman mielen kanssa työskentelyä, rohkeutta mennä päin pelkoja, sen taidon harjoittamista jossa tahtoo kehittyä, ja ennen kaikkea: halua kehittyä, ottaa vastaan palautetta, korjata suuntaa. Kasvaa ihmisenä. Ja sietää myös aikoja jolloin ei tapahdu mitään; jolloin elämä tuntuu näennäisen tavalliselta, mutta jossa on mukana kipua ja isoja tunteita, sitkeää uskoa siihen, että jossain on valoa. Se edellyttää ympärille ihmisiä jotka tukevat ja kannustavat, silloin kun itseltä usko loppuu. Kun ei näe, kun tuskailee arkipäivän ongelmien kanssa, tai vähän isompien. Jos läheiset eivät tue, heillä on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko opettelevat, tai sitten eivät ole siinä enää. Kuulostaa kovalta. Mutta on välttämätöntä.

Kaiken tämän joutuu usein oppimaan kantapään kautta. Mutta, kuten sanottua: oikotietä onneen ei ole.