Tuuliajolla?

Joulukuu jo. Päivät kuluvat vinhaan. Tieto työpaikan jatkosta piti tulla joulukuun toisella viikolla. Ei tulekaan. Menee yli puolenkuun. Rasittavaa.

Toinen jalka toivoo, että työ jatkuisi. Toinen on jo suunnittelemassa uutta. Pakkohan se on. Vaikkei haluaisi, mieleen virtaa ajatuksia, ehdotuksia, kysymyksiä. Mitäs jos? Ei voi jäädä odottamaan. Aiemmin jäi joskus niin kiinni johonkin, että oli vaikea päästää irti, vaikka loppu tuli kovaa vasten kasvoja. Nyt on toisin. Mieli ennakoi tulevaa, valmistautuu, tuottaa ideoita. On kuin kalkkiviivoilla, valmiina lähtöön pamahduksesta, mutta piikkarit kiinni vielä lähtötelineissä. Kun ei tiedä, ei voi tehdä ratkaisua.

Kun haluaa katsoa miten käy, jää ehkä liiaksi odottamaan. Voisihan sitä päättää jo nyt toisin. Mutta on jotenkin myös kutkuttavaa olla tällaisessa välitilassa, odotuksessa, epävarmuudessa. Ehkä siedätänkin itseäni. En ole tässä kovin hyvä: stressaan siitä että en tiedä varmasti. Mutta asetan itseni tähän, veitsenterälle, väräjävään tietämättömyyteen. Kiusaan itseäni, kokeilen kuinka paljon kestän. Se on hyvä. Tarvitsen tätä. Olen surkea muutosten sietäjä. Siksi tanssin narulla, odotanko ehkä putoamista? Vai haluanko nähdä, että tällä kertaa selviän voittajana?

Moni asia on toisin kuin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun jäin työttömäksi. Olen saanut itsevarmuutta, tämä lyhytkin työpätkä on kasvattanut. En pelkää ponnistaa, kun sen aika tulee.

Kun luottaa siihen että elämä kantaa, voi haaveilla, miettiä vaihtoehtoja. Voi odottaa miten yksi asia päättyy, tietäen, että seuraava alkaa pikkuhiljaa, varkain, se on jossain jo menossa, vaikka et näe sitä. Jotakin tulee. Jokin uusi puikahtaa sisään, ehkä jokin sellainen josta et vielä haaveillut.

Muutos on mahdollisuus. Viimeksi tässä tilanteessa en ajatellut sitä niin. Teki mieli sanoa kaikille, että tulkaa itse tähän, kokemaan miten hauskaa tämä on. Perkele.

Kasvaminen on kipeää, mutta ehdottomasti vaivan arvoista. Jos olisin kaksi vuotta, tai vielä vuosi sitten tiennyt missä olen nyt, niin olisin silittänyt itseäni, lohduttanut pimeässä, sanonut hellän sanan. Tulee parempia aikoja. Elämä muuttuu, kipu muuttaa muotoaan, liudentuu, katoaa; ei ehkä kokonaan, mutta se saa sävyjä, se kesyyntyy, se ei ole vahva enää. Toisinaan se muistuttaa itsestään, hakeutuu mielen reunamaan, koettaa painaa päälle. Nyt sille voi sanoa: en huoli sinua. En suostu. On pehmeää, turvallista, sen tuntuista kuin kelluisi virrassa. On lanka nimeltä elämä, jota kulkee, pää pystyssä ja takki auki.