Stressin hoitoa

Olisiko joku niin fiksu että tietäisi mitä pitää tehdä kun iskee tuo stressi?

Kävellä ulkona, mennä sieneen, kuljettaa koiraa päämäärättömästi tuntitolkulla? Kiukutella, kuunnella musiikkia, katsoa töllöä, leipoa piirakoita, mennä saunan taakse, itkeä raivona, saunoa syödä juoda uida nukkua?

Yhtä monta neuvoa kuin ihmistä. Ajattelin että osaisin sanoa - antaa neuvoja, opastaa, olla avuksi. Haluaisin että kaikilla olisi hyvä olla, mutta kun autan toisia, kannan heidän taakkojaan, väsyn itse.

Ihminen joka haluaa auttaa on aina vaarassa unohtaa oman itsensä. On niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan tilan ja ajan omaan käyttöönsä. Onko vaarallista antautua ajatukselle, että voisimme juurikaan auttaa oikeasti ketään? Vai onko se vain sattumanvaraista? Että potilaat tai asiakkaat paranevat, kuntoutuvat tai voivat paremmin meistä huolimatta?

Kun haluaa tehdä paljon ja hyvin, ja saa siitä vielä hyvää palautetta, niin helposti haluaa lisää ja lisää. Eli onko niin, että myös positiivinen palaute voi olla pahasta? Tiettyyn rajaan asti on hyvä saada kannustusta, tukea ja kehuja. Mutta ihmisen tulisi myös tietää rajansa. Ja tämä onkin vaikeaa. Pitäisi tehdä hyvin, että saisi jatkossakin työtä, mutta ei saisi haalia itselleen liikaa ettei väsyisi.

Onko tässä tämä nykyihmisen dilemma: kun kokoajan on epävarmaa onko työtä tulevaisuudessa, on pakko painaa, oman itsensäkin kustannuksella? Milloin lepäämme, keräämme voimia, palaudumme? Kuka meille kertoo mikä riittää, ja milloin menemme yli sen rajan että kuukahdamme, sairastumme?

Ihmisen pitäisi itse tietää niin paljon. Pitää ottaa vastuuta kodista, parisuhteesta, työstä, koirasta, lapsista, naapureista, kukkapenkin kastelusta, vanhemmista, sairaista sukulaisista. Milloin ihminen riittää?

Tällaisia pohdin täällä saaressa, syysauringon kurkkiessa puiden lomasta. Mies tuli juuri sienimetsästä, jonne minä en lähtenyt koska halusin levätä. Se tarkoitti sitä, että nousin hetken päästä tähän koneen ääreen.

Joka päivä pitäisi pysähtyä hetkeksi. Miettiä teenkö sitä mitä haluan. Minä valitsin kotiinjäämisen, vaikka mieli olisi tehnyt myös metsään. Joka hetki on valittava. Itseään vastaan ei saisi tehdä. Tämähän on miltei mahdotonta. Mutta jos edes kerran päivässä, tai edes viikossa, otan itselleni aikaa kysyä: mitä minä haluan tehdä? Se voisi helpottaa stressiä. Niin kuin nyt, tänä kauniina syksyisenä päivänä, joka ei palaa, mutta jonka muistan, koska osasin istua tähän, kirjoittaa nämä postaukset. Minulle tärkeitä.

Ajattelen usein että haluan auttaa. En ehkä kuitenkaan ole parhaimmillani kontaktissa ihmisiin, koska väsyn. Kirjoittaminen antaa mahdollisuuden puhua asioista jotka mietityttävät ja stressaavat. Ehkä tämä on se väylä jolla autan parhaiten. Että sinäkin saat ajattelemisen aihetta, lohtua; pystyt samaistumaan juttuihin joista kirjoitan. Ehkä tämä on minun tapani osallistua. Oletko samaa mieltä?

Muutosstressi

Raskas työviikko takana. Neljäs viikko uudessa duunissa. Niin paljon uutta, opeteltavaa. En osaa vielä jakaa energiaani niin, ettei se jossain kohtaa lopahtaisi.

Viikonloppu saaressa. Odotettu; lepoa, mukavaa oloa, ruokaa, rentoutumista. Olen vihainen. Olen pettynyt. Olen kireä, enkä oikein tiedä miksi. Ärähtelen, itken, olen vaisu.

Tätäkö tämä on?

Uusi työ voi olla kiva. Se voi olla antoisa, mutta myös raskas. Mietin pitäisikö etsiä toinen työ. Paraneeko se vaihtamalla? Onko liikaa kuormitusta ihmissuhdealalla, jossa tuntuu että töitä on liikaa, aikaa liian vähän, et koskaan ehdi tehdä sitä mitä haluat, oikein?

Tiedän etten ole ainoa. Ystävistäni tällä hetkellä moni pohtii, onko työelämän rattaissa järkeä tuhlata elämäänsä. Ihmisiä kiusataan, heidän terveyttään ei pidetä arvossa, heidän voimiaan koetellaan jatkuvasti. Minusta se ei ole oikein. Minusta työn pitäisi joustaa, olla ihmisen näköistä ja kokoista. Elämäntilanteet vaihtuvat, yksityiselämässä on murheita. Työ vie kaikki mehut emmekä ehdi nauttia elämästä.

Voiko olla vain siitä kiinni että ottaa liian vakavasti? Kuinka voisimme tehdä työtä vasemmalla kädellä, me jotka haluamme tehdä hyvin, nähdä tuloksia, tehdä loppuun ja kokea siitä mielihyvää? Eikö työelämä nykyisellään pysty tarjoamaan tätä? Ja jos ei, mikä mättää?

Yhä useampi siirtyy yrittäjäksi, tiedän, paineita sielläkin. Mutta olisiko niin, että siellä olet kuitenkin itse vastuussa siitä mitä teet, voit määrittää aikataulusi (tiedän, tämäkään ei aina pidä paikkaansa, sillä työtä pitää tehdä silloin kun sitä on), päätät itse asioistasi (vaikka asiakas nekin pitkälti päättää)? Kun tuo kaikki kuulostaa niin epämääräiseltä, kuten sulkumerkeistä näet, eli että mikään ei kuitenkaan ole ihan niin eikä yksiselitteistä; mikä siinä on että hakeudumme omien unelmiemme perään? Luovumme tietystä turvallisuudesta, mutta saamme toteuttaa intohimoamme ja tehdä työtä sen eteen mihin uskomme?

Taisin juuri vastata kysymykseeni. Nykyisin ei riitä se, että joku muu määrittelee, minkä eteen teemme töitä. Meillä on arvoja ja mieltymyksiä, asioita jotka näemme oikeiksi, emmekä halua lipsua näistä periaatteista työssäkään. Onko se väärin? Tai oikein?

Jokin perustava muutos on meneillään. Moni ei jaksa enää raataa, kun nekin asiat minkä takia palkkatyötä on tehty, alkavat olla huterissa kantimissa: turvallisuus, säännölliset tulot, pitkät lomat. Kaikkia näitä hallitus on muuttamassa. Ei siis ihme että yrittäjyys ja erilaiset uudet työn tekemisen muodot houkuttelevat.

Maailma muuttuu. Ihmiset sen mukana. Joskus tuntuu että ihminen muuttuu nopeammin, kuin ainakaan yhteiskunnan kankeat rakenteet. Olemme silti uuden kynnyksellä. Vanhat tavat ja tottumukset ovat tiukassa, ahdistaa, rakenteet paukkuvat, osa jää jalkoihin.

Muutos. Kipeä tapahtumasarja, jossa täytyy luopua aikaisemmasta ja suunnata kohti tuntematonta, epävarmaa tulevaa. Päätä kiristää, on epämukava olla, ihmiset oireilevat. Tunteet jotka nousevat pintaan ovat ikäviä. Mutta kun niistä ottaa kiinni; kun ne näkee ja käsittelee, KUN NIISTÄ PUHUU, ne tulevat ja menevät. Ajan kanssa sopeudumme, näemme välttämättömän, tyynnymme.

Ei ole muutosta ilman luopumista, sen käsittelyä, ja sopeutumista uuteen.

Ida

Kävin taas elokuvissa. Yksin, keskellä päivää. Olen aloittanut uudessa työssä kolme viikkoa sitten, ja nyt sattui olemaan putkeen viiden päivän vapaa. Tekee hyvää.

Elokuva kertoo nuoresta naisesta, joka on viettänyt lapsuutensa luostarissa ja on juuri antamassa nunnalupaustaan. Väliin tulee kuitenkin tieto vanhempien kohtalosta sodan aikana. Elokuva sijoittuu 60-luvun Puolaan. Se on mustavalkoinen; täynnä kauniita kuvia, musiikkia, tunteita ja tunnelmia. Sain paljon ajattelemisen aihetta. Oman elämän mutkat oikenivat, tuli levollinen olo. Vaikka teatterissa kyynelkanavat aukesivat pariin kertaan. Tai ehkä juuri siksi.

Luen myös juuri kirjaa Kaikki se valo jota emme näe, englanniksi. Olen vielä aika alussa, joten vielä en osaa sanoa kauheasti. Ostin myös Laura Lindstedin Oneironin. Olihan se kallis, mutta hei, kirjalijankin pitää elää.

Taide on ihmeellinen asia.Se ei ainoastaan anna ajattelemisen aihetta, vaan vaikuttaa ihmiseen ainutlaatuisen kokonaisvaltaisesti. Ja mikä parasta, kukaan ei voi sanoa mitä siitä pitää ajatella. Saa omaan elämäänsä juuri sitä mitä milloinkin on vailla.

Yhteiskuntamme on niin työpainotteinen. Olemme vihaisia, väsyneitä ja tympääntyneitä. Kuinka tärkeää juuri silloin olisi kokea taidetta. Usein se juuri silloin jää. Kun on parempi aika, niin jaksaa lähteä. Mutta miten tärkeää on saattaa taide juuri niiden ulottuville, jotka eivät jaksa, ehdi tai pysty. Kannatan lämpimästi taidemuotojen viemistä vanhainkotiin, vankiloihin, mielisairaalaan. Miksei myös työttömille voisi järjestää tilaisuuksia nähdä ja kokea taidetta? Kun katsotaan elokuvaa, porukalla, sen vaikutukset ovat mittaamattomat. Voi kokea yksin, yhdessä; pukea tunteensa sanoiksi, keskustella.

Joskus on mukava kokea taidetta myös yksin. On tilaa ajatella mitä ikinä. Ei tarvitse keskustella ja jakaa, vaan voi pitää kokemuksen ihan itsellään. Vaikka enhän nytkään tehnyt niin: minun teki mieli jakaa kokemukseni teidän kanssa.

Siitähän ihmiselämässä on kysymys: jakamisesta. Tunteiden, ajatusten ja tavaroiden. Se minkä jakaa muuttuu kaksinkertaiseksi. Jakaessaan saa hyvän mielen niin itselleen kuin muille. Ehkä keventää jonkun taakkaa. tai antaa ajattelemisen aihetta.

Minusta se, että tuo muille hyvää mieltä ei ole keneltäkään pois. Ihmiset ovat niin monessa tilanteessa: kuka sairas, työtön, lapsikatraan kanssa selviämässä, uupumassa työstä. Emme aina näe sitä mikä on totta. Ihmisten sisällä velloo valtava meri: huolestuneisuutta, ikävää, kipua, kaipausta, kolotusta. En minä ole ainoa. Kaikilla on huolia, kaikki kokevat riittämättömyyttä, eivät osaa. On harhaa kuvitella että olisin ainoa. Siksi on tärkeää ojentaa käsi, kukin omalla tavallaan. Minä teen sen näin, kirjoittamalla.