Ideat ja luova prosessi vaativat lepäilyä. Kun lukee, käy asioilla ja tapaa ihmisiä, niin mieli kerää jatkuvasti tarvikkeita luovaan työskentelyyn. Ihminen rekisteröi kuulemaansa ja näkemäänsä, kokemaansa. Varsinainen työnteko vaatii kuitenkin sitä, että panee välillä pitkäkseen. Voi tulla kova väsymys, mieli askartelee ja pörrää kierroksilla. Vasta kun rentoutuu, kun mieli lepää jatkuvasta tietotulvasta ja ympäristön tapahtumista, voi tulla tilaa uudelle, luomiselle.
Niin kuin nyt tämäkin teksti. Kävin kirjastossa, ostoksilla jotain pientä tarvitsemassa; puhuin jonkun myyjän kanssa ja etsin sopivanhintaista ja –laatuista tuotetta. Katselin vähän mattoja mökille, ihastelin koreja, päädyin kuitenkin siihen, etten niitä nyt osta. Tulin kotiin, rapsutin koiraa, tein maittavan salaatin, jossa avokadoa, kanaa, papuja, salaattia ja mansikoita. Olin hirveän onnellinen kun löysin Prismasta hollantilaisia mansikoita, jotka ovat kuin suomalaiset parhaimpaan kesäaikaan – makeita ja mehukkaita. Ravitsin siis itseäni oikeanlaisella ruualla. Otin vielä palan suklaata päälle. Menin sänkyyn, viestittelin ystävän kanssa, vedin viltin päälle ja annoin aivojen pikkuhiljaa pysähtyä. Tämä ei käy helposti. Mutta minulla on takana jo harjoitusta. Joogatunneilla tehdään harjoituksia opettajan paasatessa taustalla; vaivun syvälle tietoisuuteen, olen vain itseäni varten. Opin tuntemaan kiitollisuutta.
Tämä on siis auttanut komentamaan aivot lepotilaan. Osaan jo pysäyttää liikenteen, joka pauhaa korvieni välisellä kiitoradalla. Vähän aikaa olen vain siinä. En nuku, mutta lepään. Jonkin ajan kuluttua minussa herää ajatuksia tästä tekstistä. Nousen ylös, kaivan vähän lakritsaa kaapista, istun koneelle ja kirjoitan.
Se ajatus minkä haluan sanoa, ne asiat jotka haluavat tulla sanotuiksi, vaeltavat sormenpäistä näppäimistön kautta näytölle, päätyäkseen jossain vaiheessa uudelleen käsiteltäviksi ja lopulta valmiiksi tekstiksi blogiin. Kuulostaa helpolta, eikö vain? No, voin kertoa että kyllä se vaatii harjoittelua. Itselläni meni aika pitkään – olen nyt 48-vuotias – ennen kuin löysin itsestäni tämän ihmeellisen luovan kyvyn, tämän ihmetystä ja ihailua herättävän prosessin, joka toistaa itseään ja tuottaa tekstejä, joista elän.
Luovuus on minulle kaikki kaikessa. En voisi elää ilman. Ja nyt kun olen löytänyt tämän voimavaran, en suostu luopumaan siitä mistään hinnasta, vaan teen itsepäisesti tilaa, jotta saan toteuttaa sen kutsua. On varmasti muitakin tapoja elää ja olla. Ehkä helpompia, vaativat vähemmän ponnistelua. Tosin se, että jokin näyttää helpolta ja sujuvalta, kevyeltä, tarkoittaa usein satojen ja tuhansien tuntien harjoittelua: oman mielen kanssa työskentelyä, rohkeutta mennä päin pelkoja, sen taidon harjoittamista jossa tahtoo kehittyä, ja ennen kaikkea: halua kehittyä, ottaa vastaan palautetta, korjata suuntaa. Kasvaa ihmisenä. Ja sietää myös aikoja jolloin ei tapahdu mitään; jolloin elämä tuntuu näennäisen tavalliselta, mutta jossa on mukana kipua ja isoja tunteita, sitkeää uskoa siihen, että jossain on valoa. Se edellyttää ympärille ihmisiä jotka tukevat ja kannustavat, silloin kun itseltä usko loppuu. Kun ei näe, kun tuskailee arkipäivän ongelmien kanssa, tai vähän isompien. Jos läheiset eivät tue, heillä on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko opettelevat, tai sitten eivät ole siinä enää. Kuulostaa kovalta. Mutta on välttämätöntä.
Kaiken tämän joutuu usein oppimaan kantapään kautta. Mutta, kuten sanottua: oikotietä onneen ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti