Muutosstressi

Raskas työviikko takana. Neljäs viikko uudessa duunissa. Niin paljon uutta, opeteltavaa. En osaa vielä jakaa energiaani niin, ettei se jossain kohtaa lopahtaisi.

Viikonloppu saaressa. Odotettu; lepoa, mukavaa oloa, ruokaa, rentoutumista. Olen vihainen. Olen pettynyt. Olen kireä, enkä oikein tiedä miksi. Ärähtelen, itken, olen vaisu.

Tätäkö tämä on?

Uusi työ voi olla kiva. Se voi olla antoisa, mutta myös raskas. Mietin pitäisikö etsiä toinen työ. Paraneeko se vaihtamalla? Onko liikaa kuormitusta ihmissuhdealalla, jossa tuntuu että töitä on liikaa, aikaa liian vähän, et koskaan ehdi tehdä sitä mitä haluat, oikein?

Tiedän etten ole ainoa. Ystävistäni tällä hetkellä moni pohtii, onko työelämän rattaissa järkeä tuhlata elämäänsä. Ihmisiä kiusataan, heidän terveyttään ei pidetä arvossa, heidän voimiaan koetellaan jatkuvasti. Minusta se ei ole oikein. Minusta työn pitäisi joustaa, olla ihmisen näköistä ja kokoista. Elämäntilanteet vaihtuvat, yksityiselämässä on murheita. Työ vie kaikki mehut emmekä ehdi nauttia elämästä.

Voiko olla vain siitä kiinni että ottaa liian vakavasti? Kuinka voisimme tehdä työtä vasemmalla kädellä, me jotka haluamme tehdä hyvin, nähdä tuloksia, tehdä loppuun ja kokea siitä mielihyvää? Eikö työelämä nykyisellään pysty tarjoamaan tätä? Ja jos ei, mikä mättää?

Yhä useampi siirtyy yrittäjäksi, tiedän, paineita sielläkin. Mutta olisiko niin, että siellä olet kuitenkin itse vastuussa siitä mitä teet, voit määrittää aikataulusi (tiedän, tämäkään ei aina pidä paikkaansa, sillä työtä pitää tehdä silloin kun sitä on), päätät itse asioistasi (vaikka asiakas nekin pitkälti päättää)? Kun tuo kaikki kuulostaa niin epämääräiseltä, kuten sulkumerkeistä näet, eli että mikään ei kuitenkaan ole ihan niin eikä yksiselitteistä; mikä siinä on että hakeudumme omien unelmiemme perään? Luovumme tietystä turvallisuudesta, mutta saamme toteuttaa intohimoamme ja tehdä työtä sen eteen mihin uskomme?

Taisin juuri vastata kysymykseeni. Nykyisin ei riitä se, että joku muu määrittelee, minkä eteen teemme töitä. Meillä on arvoja ja mieltymyksiä, asioita jotka näemme oikeiksi, emmekä halua lipsua näistä periaatteista työssäkään. Onko se väärin? Tai oikein?

Jokin perustava muutos on meneillään. Moni ei jaksa enää raataa, kun nekin asiat minkä takia palkkatyötä on tehty, alkavat olla huterissa kantimissa: turvallisuus, säännölliset tulot, pitkät lomat. Kaikkia näitä hallitus on muuttamassa. Ei siis ihme että yrittäjyys ja erilaiset uudet työn tekemisen muodot houkuttelevat.

Maailma muuttuu. Ihmiset sen mukana. Joskus tuntuu että ihminen muuttuu nopeammin, kuin ainakaan yhteiskunnan kankeat rakenteet. Olemme silti uuden kynnyksellä. Vanhat tavat ja tottumukset ovat tiukassa, ahdistaa, rakenteet paukkuvat, osa jää jalkoihin.

Muutos. Kipeä tapahtumasarja, jossa täytyy luopua aikaisemmasta ja suunnata kohti tuntematonta, epävarmaa tulevaa. Päätä kiristää, on epämukava olla, ihmiset oireilevat. Tunteet jotka nousevat pintaan ovat ikäviä. Mutta kun niistä ottaa kiinni; kun ne näkee ja käsittelee, KUN NIISTÄ PUHUU, ne tulevat ja menevät. Ajan kanssa sopeudumme, näemme välttämättömän, tyynnymme.

Ei ole muutosta ilman luopumista, sen käsittelyä, ja sopeutumista uuteen.