Stressin hoitoa

Olisiko joku niin fiksu että tietäisi mitä pitää tehdä kun iskee tuo stressi?

Kävellä ulkona, mennä sieneen, kuljettaa koiraa päämäärättömästi tuntitolkulla? Kiukutella, kuunnella musiikkia, katsoa töllöä, leipoa piirakoita, mennä saunan taakse, itkeä raivona, saunoa syödä juoda uida nukkua?

Yhtä monta neuvoa kuin ihmistä. Ajattelin että osaisin sanoa - antaa neuvoja, opastaa, olla avuksi. Haluaisin että kaikilla olisi hyvä olla, mutta kun autan toisia, kannan heidän taakkojaan, väsyn itse.

Ihminen joka haluaa auttaa on aina vaarassa unohtaa oman itsensä. On niin paljon ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan tilan ja ajan omaan käyttöönsä. Onko vaarallista antautua ajatukselle, että voisimme juurikaan auttaa oikeasti ketään? Vai onko se vain sattumanvaraista? Että potilaat tai asiakkaat paranevat, kuntoutuvat tai voivat paremmin meistä huolimatta?

Kun haluaa tehdä paljon ja hyvin, ja saa siitä vielä hyvää palautetta, niin helposti haluaa lisää ja lisää. Eli onko niin, että myös positiivinen palaute voi olla pahasta? Tiettyyn rajaan asti on hyvä saada kannustusta, tukea ja kehuja. Mutta ihmisen tulisi myös tietää rajansa. Ja tämä onkin vaikeaa. Pitäisi tehdä hyvin, että saisi jatkossakin työtä, mutta ei saisi haalia itselleen liikaa ettei väsyisi.

Onko tässä tämä nykyihmisen dilemma: kun kokoajan on epävarmaa onko työtä tulevaisuudessa, on pakko painaa, oman itsensäkin kustannuksella? Milloin lepäämme, keräämme voimia, palaudumme? Kuka meille kertoo mikä riittää, ja milloin menemme yli sen rajan että kuukahdamme, sairastumme?

Ihmisen pitäisi itse tietää niin paljon. Pitää ottaa vastuuta kodista, parisuhteesta, työstä, koirasta, lapsista, naapureista, kukkapenkin kastelusta, vanhemmista, sairaista sukulaisista. Milloin ihminen riittää?

Tällaisia pohdin täällä saaressa, syysauringon kurkkiessa puiden lomasta. Mies tuli juuri sienimetsästä, jonne minä en lähtenyt koska halusin levätä. Se tarkoitti sitä, että nousin hetken päästä tähän koneen ääreen.

Joka päivä pitäisi pysähtyä hetkeksi. Miettiä teenkö sitä mitä haluan. Minä valitsin kotiinjäämisen, vaikka mieli olisi tehnyt myös metsään. Joka hetki on valittava. Itseään vastaan ei saisi tehdä. Tämähän on miltei mahdotonta. Mutta jos edes kerran päivässä, tai edes viikossa, otan itselleni aikaa kysyä: mitä minä haluan tehdä? Se voisi helpottaa stressiä. Niin kuin nyt, tänä kauniina syksyisenä päivänä, joka ei palaa, mutta jonka muistan, koska osasin istua tähän, kirjoittaa nämä postaukset. Minulle tärkeitä.

Ajattelen usein että haluan auttaa. En ehkä kuitenkaan ole parhaimmillani kontaktissa ihmisiin, koska väsyn. Kirjoittaminen antaa mahdollisuuden puhua asioista jotka mietityttävät ja stressaavat. Ehkä tämä on se väylä jolla autan parhaiten. Että sinäkin saat ajattelemisen aihetta, lohtua; pystyt samaistumaan juttuihin joista kirjoitan. Ehkä tämä on minun tapani osallistua. Oletko samaa mieltä?